Il caffè - sacro per gli italiani

Kuva: Anita Nehrenheim (C) 2010

Minusta matkoilla on sallittua ihmetellä havaitsemiaan kulttuurieroja, jopa päivitellä niitä. Vaikka jotkut kaiken kokeneet maailmanmatkaajat saattavat pitää sitä junttimaisena. Matkailun on tarkoitus avartaa. Kulttuurierojen löytäminen ja vertaileminen omaan maahan on yksi matkustamisen hauskimpia puolia.

Kulttuuriero sävähdyttää tietenkin vain ensimmäisillä kerroilla, sitten sitä alkaa pitää itsestään selvyytenä. Silti toivon, että minusta ei tule sellaista maailmanmatkaajaa, joka menettää lapsenomaisen kyvyn hämmästellä asioita.

Olen käynyt Italiassa kaksi kertaa. Se ei tee minusta Italian matkaajaa, eikä Italian asiantuntijaa. Voin siis rauhassa ihmetellä.

Suomalaisia ja italialaisia yhdistää ainakin yksi asia - kahvi.
Molemmille kahvi on pyhä asia. Siihen samanlaisuus sitten jääkin.

Kuva: Anita Nehrenheim (C) 2011

Suomeni maa

Suomessa kutsutaan tuttavia ”kahville”. Tai mennään yhdessä ulos, ”kahville”. Ulkona kahvilassa tilataan yksinkertaisesti ”kahvi”. Istutaan kahvipöydässä, kahvileipä kahvikupin vieressä, ja rupatellaan. Suomessa ei juuri pystykahveja juoda, muut kuin ehkä rekkamies huoltoasemalla.

Suurimmalle osalle suomalaisia aamukahvi on välttämätön. Iltapäiväkahvi on perinne. Jotkut uskaltavat juoda jopa iltakahvit.

• Rakas kahvi – Suomessa juodaan niin paljon, että enempää ei voi (Yle)

Jos päivän aikana tapahtuu jotakin erikoista, sen päälle ”keitetään kahvit”. Kun suomalainen vieraineen istuu kotona kahvipöytään, on vanha tapa tarjota seitsemää sorttia kakkua ja pullaa. Jos ollaan vieraskoreita, kahviksi tarjotaan ehkä Juhla-Mokkaa tai Presidenttiä, omalle väelle mahdollisesti jotain halvempaa arkilaatua.

Kahvia otetaan mukaan retkille, termoskannussa, tai parhaimmassa tapauksessa sitä keitetään nokisella pannulla nuotiossa. Mökillä mennään uimaan ja saunaan ja sitten juodaan ”kahvit”.

Työpaikoilla hörpitään kahvia muovimukeista tai pahvimukeista, tai ihan ikiomasta nimikkomukista, aina kun suinkin ehtii. Työpaikoilla on kahvihuoneita.

Kahvitarjoilu pystytetään joka paikkaan, minne vain ihmisiä kokoontuu. Kirpputoreista teatterinäytöksiin.

Mutta kaikissa näissä tapauksissa, kahvi on sitä samaa kahvia. Ennen vanhaan se oli pannussa keitettyä, nyttemmin suodatettua. Pikakahvi ei ole ”kahvia”.

Kahvista keskustellaan, muutenkin kuin kysyttäessä tuleeko sokeria ja kermaa. Kahvipaketin hinnoista keskustellaan, nousseita hintoja päivitellään ja juostaan tarjouskahvin perässä. Kauhistellaan kahviloiden kalliita kuppihintoja.  Jossakin kahvi oli ”hyvää”. Pahemmassa tapauksessa se oli ”litkua” tai ”sumppia” tai  ”pohjaan palanutta”. Pahin juttu on, jos kahvi on kylmää. Vaikka se kuinka kaunistaisikin. Mutta kaiken kaikkiaan, kahvi on aina vain kahvia. Näin on ollut siitä saakka, kun kahvi Suomeen tuli. Googlen mukaan 1700-luvulla.

Eihän se enää näin ole, joku jo ehti ajatella. Ei olekaan. Globaalisuus ja kansainvälisyys, italialaisuus, on tunkeutunut suomalaisuuden pyhimpään, kahvikulttuuriin. Jossakin menee ikäraja, tai joku muu raja, jolloin itseään kunnioittavan maailmankansalaisen on ehdottomasti hankittava kotiinsa monitoimikahvinkeitin. Kaupasta hän ostaa vastapaahdettuja kahvinpapuja sekä erikoiskahveja. Ja kahvilassa hän osaa luontevasti tilata lattea tai espressoa tai cappuccinoa, tilanteen ja makunsa mukaan.

Suomessa on aina syöty spagettia ja jauhelihakastiketta, sittemmin pastoja, gelatoa, ja mitä kaikkea. Uuden kahvikulttuurin myötä suomalaiset italialaistuvat kai lopullisesti. Ja hyvähän se on. Kun matkustaa Italiaan, on kuin kotiin menisi. Ainakin mitä kahviin tulee. Voi ihan suomen kielellä tilata latten, cappuccinon tai espresson. ”Kahvin” tilaaminen vaatii sitten jo vähän kulttuuritietoa, tai oppaan apua. Kulttuuritietoa tarvitaan myös, mikäli pitkältä italialaiselta kahvilistalta haluaa tilata jotakin muuta.

• Caffè Macchiato? Caffè Ristretto? Caffè Romano? (suo Wikipedia)

Kuva: Anita Nehrenheim (C) 2011

Il Paese

Kahvi on siis pyhä asia myös Italiassa.

• Il caffè... sacro per gli italiani

Jos Italiassa tilaa ”kahvin”, saa espresson. 
 "Gli italiani con la parola "caffè" si riferiscono quasi sempre all'espresso."

Mitä kahviin tulee, tunnustaudun itse vanhanaikaiseksi. No, miten sen nyt ottaa. Maitokahveja en voi juoda, makea kahvi ei oikein maistu, grappa kahvin seassa vielä vähemmän, espressoa puolestaan saa usein vain sormustimen mitan verran. Tilaan siis Caffè Americanon, joka on vähän lungompi ja vähän suomalaisempi. Jos kahvin perusteella arvioidaan, minusta ei tule italialaista.

 Kuva: Creative Commons

Caffè Americano on sitten, minun onnekseni, aika usein ihan tavallista "kahvia". Voin viettää pinttyneen suomalaisen kahvihetkeni. Kermaa ja maitoa ei kuitenkaan ihan aina ole tarjolla, ainakaan ihan lähettyvillä. Ja törmäsin kulttuurieroon. Erään hotellin aamiaisella kahvi tilattiin tiskiltä. Tilasin Caffè Americanon. Sitten uskaltauduin – italiaksi – pyytämään siihen tilkkasen kylmää maitoa. Miestarjoilija lirautteli maitoa pikkupikkuriikkisen kerrallaan, kunnes sanoin grazie, nyt riittää. Kahvi oli oikein hyvää, mutta tarjoilijan ilkikurinen hymy ja ilme kertoivat, että olin poikennut pyhän kahvin polulta. Tyhmä turisti.

Italiassa kahvikulttuurilla on säännöt. Tekstissäni Bella Figura kirjoitin:

Cappuccinoa juodaan vain aamupäivällä. On väärin, voisi sanoa jopa perustuslain vastaista, juoda cappuccinoa sen jälkeen. Jos rikot tätä sääntöä vastaan, rikot italialaisuutta vastaan. Se on pahempi rikkomus kuin pizzan syönti keskellä päivää. Cappuccino-asiassa ei tehdä poikkeuksia.

Italiassa ”kahvi”, siis espresso, hörppäistään useimmiten pikaisesti kahvilan tiskin vieressä – al banco. Seisten. Joissakin kahviloissa ei edes ole pöytiä tai tuoleja. Tämä kaikki kummastutti, aluksi. Kunnes maksoin ensimmäisen il coperton, parisen euroa siitä, että saan istua ja juoda kahvini pöydän ääressä – al tavolo. Coperto-maksun, kaksi euroa, saattaa joutua maksamaan myös, jos ottaa vaikkapa vain lasillisen kylmää juotavaa, yksi euro. Ja tietysti myös ruokailtaessa, jolloin siltä on mahdotonta välttyä. Coperto on siis pakollinen pöytämaksu, kattausmaksu, palvelumaksu, leipämaksu, puhtaan pöytäliinan maksu, miten vain. Maksu peritään myös lapsilta, sekä seuralaisilta, vaikka he eivät tilaisi mitään. Sitten on vielä juomaraha erikseen.

Kuva: Anita Nehrenheim (C) 2011

Maassa maan tavalla, tietenkin. Mutta väsynyt matkaaja tarvitsee levähdystaukonsa. Jos tämä kaikki kuulostaa vähän harmistuneelta, se johtuu siitä, että mieleen palautuu joku yksittäinen tapaus.

Kun on monta tuntia kävellyt itsensä uuvuksiin iltapäivän paahtavassa auringossa, etsinyt lopulta sopivaa levähdyspaikkaa, viihtyisää kahvilaa, jota ei sattumoisin sitten ihan kulman takaa löydykään, jatkanut kulkemista, huomannut kuinka pitkä matka kartan pisteestä A pisteeseen B loppujen lopuksi onkin, neuvotellut matkakumppanin kanssa, väsymyksestä johtuen jo vähän kinastellenkin, siitä mitä tehdään, tutkinut ja käännellyt karttaa, kysynyt lopulta ohikulkijalta lähintä kahvilaa, jonne sitten on mentävä, tuli mitä tuli, pohtinut sitten mitä tilaisi, tehnyt tungoksessa yhden tilauksen yhdeltä ja toisen toiselta tiskiltä, saanut tarjoilijan ymmärtämään mitä tilataan, saanut lopulta tilauksensa maksettua kolmannella tiskillä, hakenut tavarat kuitin kanssa edellisiltä tiskeiltä, sitten pöytää etsimään, kuppi yhdessä kädessä, lautanen toisessa, lasi kolmannessa, ja kun sitten huomaa, että istumapaikasta on velotettu maksu, alkaa vieras kulttuuri jossakin määrin todella tuntuakin vieraalta.

No, oma vika. Pitää osata ajoissa poiketa kahvilaan, kun sellainen osuu kohdalle. Niin tekee maailmanmatkaaja. Minä vasta opettelen.

No, eihän se coperto kenenkään matkabudjettia tietenkään kaada. Asia on lähinnä periaatteellinen. Suomessahan tällaiset maksut on piilotettu tuotteiden hintoihin, eikä muuta vaihtoehtoa edes ole. En tiedä mistä kaikista syistä Italiassa tällainen kattausmaksu on. Se voi olla vain vanha kulttuurijäänne, se voi olla yrittäjien keino saada hinnat näyttämään halvemmilta, se voi olla joku palkkapolitiikkaan liittyvä asia, se voi olla asiakkaita palveleva valinnan mahdollisuus.

En myöskään tiedä miksi italialaiset mielellään juovat kahvinsa seisten. Voi olla että he ovat vain tottuneita siihen, voi olla että he eivät halua maksaa copertomaksua, ehkä he ovat kiireisiä, tai voi olla että vaikkapa espresson juomiseen kuluva aika on niin lyhyt, voi olla että italialaisten luontainen sosiaalisuus ja näyttäytymisen halu saa heidät parveilemaan baaritiskeillä. Tai sitten syy on joku muu, tai nämä kaikki.

Minä juon Italiassa jatkossakin kahvini pöydän ääressä istuen, maksoi mitä maksoi. Rakastan Italiaa. Asioita voi silti ihmetellä. Jopa päivitellä. Ja toivoa, etteivät copertot ja pystykahvilat ihan heti löydä tietään Suomeen.

Katso myös

• Espressopannut - Italian muotoiluhistoriaa (linkki tähän blogiin)