”Rome. Before Christ. After Fellini.”
 |
| Kuva: Anita Nehrenheim (C) 2012 |
Fellinin Satyricon vuodelta 1969 on hyvin erikoinen,
erittäin visuaalinen ja äärimmäisen groteski elokuva, mutta se on myös varsin kiehtova. Sen jättämiä mielikuvia
on vaikea unohtaa. Näin elokuvan ensimmäisen kerran joskus 70-luvulla.
Muistikuviksi ovat jääneet elokuvan erotiikka, nuoren pojan kauniit kasvot, varsin
kirjava ihmisgalleria, merkilliset tapahtumat, värikylläisyys ja valtava fellinimäinen
kaaosmaisuus.
Elokuva kertoo tärkeistä asioista
Elokuva poikkeaa hyvin
paljon siitä, mihin olemme tottuneet, kuten monet Fellinin elokuvista. Satyricon jättää katsojan kyllä melko sekavaan
mielentilaan, sillä elokuva on täynnä pieniä tapahtumia, jotka seuraavat
toisiaan nopeassa tahdissa. Elokuva
ei siis ole juonitarina, eikä minkään muunkaan muotin tai kaavan mukaan
toteutettu kuvaus. Siinä ei varsinaisesti ole alkua, keskikohtaa eikä loppua. Se
vyöryy eteen päin kohtaus kohtaukselta, ilman sen kummempia selityksiä. Ihmisiä on paljon, he ovat hyvinkin kummallisia, outoja ja
omalaatuisia, erikoisen näköisiä, värikkäästi maalattuja, puettuja ja
koristeltuja, he tekevät omia juttujaan, ilmehtivät, elehtivät, nauravat,
iskevät silmää, tuijottavat, mumisevat ja ääntelevät.
Monessa mielessä katson tämän poikkeavuuden hyväksi asiaksi. Elokuva jättää tilaa katsojan omalle tulkinnalle, se herättää enemmän kysymyksiä kuin antaa vastauksia. Elokuva pakottaa ajattelemaan. Elokuva kertoo ihmisestä. Tuntuu, että elokuva kertoo tärkeistä asioista.
Monessa mielessä katson tämän poikkeavuuden hyväksi asiaksi. Elokuva jättää tilaa katsojan omalle tulkinnalle, se herättää enemmän kysymyksiä kuin antaa vastauksia. Elokuva pakottaa ajattelemaan. Elokuva kertoo ihmisestä. Tuntuu, että elokuva kertoo tärkeistä asioista.
 |
| Kuva: Anita Nehrenheim (C) 2010 |
Leipää ja sirkushuveja
Elokuvan voi tietysti ymmärtää monella eri tavalla ja tasolla. Minä
koin elokuvan modernin ajan irvikuvana, rappion kuvauksena, varoituksena.
Rooman valtakunnasta
on lähtöisin kuuluisa sanonta "kansalle leipää ja sirkushuveja” (panem et circenses). Antiikin Rooman keisarit järjestivät kansalle monenlaisia huvituksia ja näytöksiä, kilpa-ajoja, taistelunäytöksiä, kylpyläelämää - sekä toimeentulon. Äänestäjät haluttiin pitää tyytyväisinä.
Sanonta sopii monin tavoin nykypäivään. Meillekin tarjotaan - ainakin sirkushuveja. Kansalle tarjotaan viihdettä, viihdettä ja viihdettä, jotta ihmiset pysyisivät hiljaa ja olisivat tietämättöminä.
Kun sivistyskehitys, hyvinvointi ja sen myötä tuloerot ja eriarvoisuus saavuttavat tietyn pisteen, ihmisille tarjotaan leipää ja sirkushuveja. Ihmisten elämä alkaa pyöriä nautintojen – ja oman navan ympärillä. Kaikki epätoivottava lisääntyy, kuten elokuvassa: epämoraalisuus, kohtuuton ja kyltymätön ilonpito, ilkeily, ilveilijän nauru ja karkea rahvaanomainen komediallisuus, yliseksuaalisuus, irstailu, orgiat, raiskaukset, prostituutio, ylelliset mässäilypidot, ylensyönti, ruoan ylen antaminen, juopottelu, kehon ja kasvojen maalailu ja itsensä koristelu, julmiksi kehittyvät huvitukset, ihmisen ja elämän ja kuoleman halveksunta, ihmisen raadollisuus, laiskuus, henkinen köyhyys, uskonnollisten ja muiden korkeampien arvojen vähentyminen, lopulta kaiken ylevän halveksunta, kateus, korruptio, rahanhimo, vallan tavoittelu. Mutta myös ikuisen elämän tavoittelu. On jätettävä jälki itsestään.
Kun sivistyskehitys, hyvinvointi ja sen myötä tuloerot ja eriarvoisuus saavuttavat tietyn pisteen, ihmisille tarjotaan leipää ja sirkushuveja. Ihmisten elämä alkaa pyöriä nautintojen – ja oman navan ympärillä. Kaikki epätoivottava lisääntyy, kuten elokuvassa: epämoraalisuus, kohtuuton ja kyltymätön ilonpito, ilkeily, ilveilijän nauru ja karkea rahvaanomainen komediallisuus, yliseksuaalisuus, irstailu, orgiat, raiskaukset, prostituutio, ylelliset mässäilypidot, ylensyönti, ruoan ylen antaminen, juopottelu, kehon ja kasvojen maalailu ja itsensä koristelu, julmiksi kehittyvät huvitukset, ihmisen ja elämän ja kuoleman halveksunta, ihmisen raadollisuus, laiskuus, henkinen köyhyys, uskonnollisten ja muiden korkeampien arvojen vähentyminen, lopulta kaiken ylevän halveksunta, kateus, korruptio, rahanhimo, vallan tavoittelu. Mutta myös ikuisen elämän tavoittelu. On jätettävä jälki itsestään.
Satyricon näyttää ihmisen
eräänlaisessa alkukantaisessa luonnontilassa, ohut sivistyksen verho repeilee
ja paljastaa ihmisen vailla synnintuntoa, myötätuntoa, omaatuntoa tai katumusta.
 |
| Kuva: Anita Nehrenheim (C) 2012 |
Merkit Italiankin kulttuurivallankumouksesta ja yhteiskunnan muutoksista olivat
varmasti näkyvillä jo elokuvan syntyaikoihin, Woodstockin aikoihin.
Puhumattakaan siitä, että vertaa elokuvassa kuvattuja asioita nykypäivään. Joka
puolella maailmaa näkyy merkkejä, ei vain taloudellisesta taantumasta, vaan
myös ihmisen taantumisesta.
Gladiaattoritaisteluja voi hyvinkin verrata tämän päivän jääkiekko-otteluihin fanaattisine faneineen ja verenhimoisine tappeluineen, tai siihen, kuinka mediat heittävät ihmisiä muiden raadeltaviksi. Rooman aikaisia sirkushuveja voi verrata vaikkapa yhä viihteellistyvään TV-ohjelma- ja elokuvatuotantoon, tirkisteleviin realityohjelmiin tai skandaalilehtien sensaatiolööppeihin, jotka ruokkivat julkkisjuoruja, tai vaikkapa tietokonepelituotantoon tai rahapeleihin.Viihdeteollisuus on voimakkaasti kasvava ala nykyään.
Gladiaattoritaisteluja voi hyvinkin verrata tämän päivän jääkiekko-otteluihin fanaattisine faneineen ja verenhimoisine tappeluineen, tai siihen, kuinka mediat heittävät ihmisiä muiden raadeltaviksi. Rooman aikaisia sirkushuveja voi verrata vaikkapa yhä viihteellistyvään TV-ohjelma- ja elokuvatuotantoon, tirkisteleviin realityohjelmiin tai skandaalilehtien sensaatiolööppeihin, jotka ruokkivat julkkisjuoruja, tai vaikkapa tietokonepelituotantoon tai rahapeleihin.Viihdeteollisuus on voimakkaasti kasvava ala nykyään.
Seksuaalisuus tunkeutuu tänään silmiimme ihan joka puolelta, niin mainoksissa kuin muuallakin. Tietyt mediat uutisoivat esimerkiksi suurin otsikoin, mikäli jonkun julkkiksen paljasta pintaa vilahtaa kuvissa, tai naisten ruumiinosia asetetaan kaikkien arvioitavaksi. Kehon ja kasvojen koristelusta, kuten monesta muustakin asiasta, löytyy nykyään extreme-muotoja. Listaa voisi jatkaa.
Satyricon-elokuvan kuvaamista Rooman aikaisista ihmisistä ja tapahtumista
löytyy siis paljon yhtäläisyyksiä tämän päivän maailmaan.
 |
| Kuva: Anita Nehrenheim (C) 2012 |
Elokuvan henkilöitä
Elokuvassa on päähenkilöitä, mutta henkilökuvat jäävät kalvakoiksi ja psykologisesti ohuiksi ja sirpaleisiksi. Katsoja ei näe mitään kehityskertomusta, eikä itse asiassa saa kovin paljon tietoa henkilöistä. He toimivat vain ikään kuin liimana katkonaisille tapahtumille.
Encolpius, päähenkilö ja tarinan kertoja, nuori mies
Giton, Encolpiuksen rakastaja, 16-vuotias poika
Ascyltus, Encolpiuksen matkatoveri, kilpailee Gitonin suosiosta
Italian kieli
Italian kielen lisäksi elokuvassa puhutaan latinaa ja muitakin kieliä ja murteita. Näitä puheosuuksia ei ole suomennettu. Kielen oppimisen kannalta Satyricon ei kovin antoisa elokuva, puhetta on suhteellisen vähän.
Elokuvan pohjana kirja
Elokuva pohjautuu vapaasti Satyricon/Satyrica -nimiseen latinankieliseen teokseen keisari Neron ajalta, 1. vuosisadalta. Teos on sekoitus proosaa ja runoutta. Se on mahdollisesti kirjoitettu moraaliseksi satiiriksi tai ehkä kostoksi sille, että keisari Nero erotti Senecan, roomalaisen filosofin ja näytelmäkirjailijan, joka oli toiminut Neron neuvonantajana.
Tutkijat ovat nimittäneet kirjaa ”roomalaiseksi romaaniksi”. Teos oli kadoksissa pitkän aikaa, ja siitä on säilynyt vain osia. Kirjaa pidetään merkittävänä, se on käännetty monille kielille, ja se on ollut myyntimenestys.
Fellinin elokuva kulkee löyhän juonensa varassa, joten ilman taustatietoja elokuvasta ei ole helppo saada otetta. Fellini itse on sanonut halunneensa tehdä elokuvastaan nimenomaan freskomaisen katkelmallisen, kuten pohjana oleva kirjakin on. Tätä kuvastavat esimerkiksi elokuvan katkeaminen kesken kaiken sekä lopun rikkonainen freskomaisema.
Ihmisgalleria
Fellinin ihmisgalleriaa katsoessa jää ihmettelemään, mihin kaikkeen ihminen taipuu, mitä ihminen itse asiassa ja loppujen lopuksi on. Mikä ihmisessä on alkuperäistä aitoa ihmistä ja mikä sivistyksen tuomaa pintakuorta. Ihminen ei 2000 vuodessa ole paljonkaan muuttunut. Sopivissa olosuhteissa pintakuori rapisee pois. Jäljelle jää pelkkä ihminen, kaikessa alastomuudessaan ja raadollisuudessaan.
Elokuvan jälkeen alkaa myös pohtia sitä, minne nyky-yhteiskunta aikoo piilottaa kaikki ne, jotka eivät sovi modernin aikamme sliipatun kauniiksi kiillotettuun, siististi muovitettuun ihmiskuvaan ja maailmankuvaan. Keskuudessamme on yhä enemmän fellini-ihmisiä, niitä, jotka hyvinvointi on pilannut, ja niitä jotka eivät koskaan pääse siitä osallisiksi. Mitä heille tapahtuu?
Suosittelen katsomaan elokuvan - mutta avoimin mielin. Elokuva on tavattoman kunnianhimoinen ja uskalias yritys. Se on myös mielenkiintoinen ja ehkä inhoakin herättävä teos. Se saa katsojan katsomaan maailmaa uusin silmin. Se saa näkemään oman pikku elämämme ja oman pikku maailmamme kirjon kapeuden ja laatikkomaisen rajallisuuden. Mutta myös nykyelokuvien näivettyneisyyden ja kaavoihin kangistuneen kerrontatavan. Satyricon on eri maailmasta. Siksi se on yksinkertaisesti mestariteos.
Tekstien asiatiedot lähinnä Wikipediasta, mielipiteet elokuvasta ovat omiani.
Lainasin elokuvan kirjastosta.
 |
| Kuva: Anita Nehrenheim (C) 2012 |
Rooman aikaisesta elämästä ja historiasta löytyy verkosta
eri kielillä valtavasti aineistoa siitä kiinnostuneille. Samoin arvioita ja
kritiikkiä itse elokuvasta.
- Neron Rooma (historianet)
- Leipää ja sirkushuveja (internetix)
- Panem et circenses (suo Wikipedia)
- Rooman keisarikunnan tuho (internetix)
