Motto

"È necessario imparare tanto a lungo quanto a lungo si vive."

Blogi italian kielen opiskelijoille ja Italian kulttuurista kiinnostuneille.
Blogiin on koottu linkkejä kielen ja kulttuurin eri alueilta.
Blogi sisältää myös Italian matkakuvia sekä opiskeluvinkkejä.

Benvenuti a tutti!

----

* Valitse itseäsi kiinnostava aihe oikealta kohdasta Valitse aihe!
Numero kertoo kuinka monta eri sivua aiheesta löytyy. Selaa niitä painikkeesta Vanhemmat tekstit.
* Tai selaa Blogiarkistoa.

24.6.2013

Film italiani - Storia del cinema



Kuva: Anita Nehrenheim (C) 2010

Suomessa katsotaan melko paljon amerikkalaisia elokuvia. Suomalainen katsoo italialaisia elokuvia siksi ehkä myös amerikkalaisen elokuvakulttuurin kautta. Karkeasti yleistäen voisi sanoa, että kulttuurierot saattavat olla varsin suuria. Italialaiset elokuvat ovat oman katselukokemukseni mukaan usein hitaasti eteneviä, joskus vaikeasti seurattavia ja teemoiltaan hyvinkin erikoisia, haastavia ja omista kulttuurilähtökohdista katsoen joskus jopa vieraan tuntuisia. Mutta juuri siksi italialainen elokuvakulttuuri on hyvin mielenkiintoista. Kulttuuritaustojen tunteminen avartaa katselukokemusta.

Italian elokuvahistoriassa on myös kausia, jolloin elokuvia on tehty amerikkalaisen mallin mukaan. 

Mutta kuinka erilainen on Italian elokuvahistoria suomalaiseen verrattuna?

Suomalaisen elokuvan historiaa

Vertailun vuoksi ensin pieni silmäys kotimaahan. Meillä on Ansa Ikonen ja Tauno Palo, on Regina Linnanheimo ja Helena Kara, on Aku Korhonen. Muutamia ikitähtiä mainitakseni.

Entä miltä näyttää läpileikkaus Suomen elokuvatuotannosta? 

Joitakin elokuvapoimintoja muistin virkistämiseksi: Nummisuutarit ja Koskenlaskijan morsian (1923), Siltalan pehtoori (1934), Jääkärin morsian (1938), Niskavuoren naiset (1938), Vihtori ja Klaara (1939), Kulkurin valssi (1941), Suomisen perhe (1941 - 1945 ja 1959), Gabriel, tule takaisin (1951), rillumarei-elokuvat, esim. Rovaniemen markkinoilla (1951), Pekka ja Pätkä (1953 - 1960), Tuntematon sotilas (1955), iskelmäelokuvat 1950-luvun lopulla, Juhannustanssit (1964), Käpy selän alla (1966), Täällä Pohjantähden alla (1968), Noin 7 veljestä (1968), Kahdeksan surmanluotia (1972), Uuno Turhapuro (1973 - 2004), Maa on syntinen laulu (1973), Jäniksen vuosi (1977), Arvottomat (1982), Aki Kaurismäen elokuvat, ja niin edelleen. 


Italian elokuvahistoria

Italian elokuvahistoria on tietenkin valtavan laaja alue. Alla vain lyhyesti joitakin puolia siitä. Tiedot koottu eri lähteistä. Lisätietoa löytyy tarvittaessa verkosta.

Katso myös päivitetty Film italiani (tässä blogissa). 

Linkit alla: it Wikipedia.

(lista päivitetty 30.3.2014)


Italian elokuvahistorian alku

Italian varhaisimmat elokuvat olivat mesenaattien rahoittamia. Elokuvat olivat lyhyitä mykkäelokuvia. Monet ensimmäisistä elokuvista perustuivat Italian kirjallisuuden klassikoihin. Alkuaikojen kuuluisia elokuvaohjaajia olivat Giovanni Pastrone ja Enrico Guazzoni.

On mielenkiintoista ja avartavaa nähdä palasia elokuvan historian alkuajoilta. Niistä vain noin 120 vuotta eteen päin - ja olemme elokuvan nykyajassa.


1896 Ensimmäinen maksullinen elokuvanäytös - lyhyt dokumentti Umberto e Margherita di Savoia a passeggio per il parco.

1905 Perustettiin ensimmäinen elokuvayhtiö, Alberini & Santoni, josta tuli 1906 Cines (Società Italiana Cines). 



1905 Ensimmäinen italialainen fiktioelokuva Filoteo Alberinin La presa di Roma, (Rooman valtaus) (myös nimillä Bandiera bianca ja La breccia di Porta Pia). 

 1909 - 1916 oli Italian elokuvahistorian alun "kulta-aika". Italian runsaat historialliset monumentit sekä suotuisa ilmasto ja valaistus loivat oivan mahdollisuuden kuvata ulko-olosuhteissa. Myös työvoima oli halpaa. Nämä seikat mahdollistivat suurten joukkojen kuvaamisen.

1910-luku. Historiallisia spektaakkeleita, melodraamoja, mutta myös realistisia (verismo) ja naturalistisia kokeiluja, mielettömiä farsseja, voimamieselokuvia (il cinema dei forzuti), seikkailuita sekä myös taiteellisen kokeilevaa tuotantoa. Nämä kaikki vaikuttivat myös omalta osaltaan Italian elokuvan kehitykseen ja tekivät italialaisen elokuvan sellaiseksi kuin se nyt on.

Historiallisen genren perustyyppi oli Luigi Maggin ohjaama Nerone, 1909. Muita tunnettuja lajityypin edustajia olivat muun muassa Gli ultimi giorni di Pompei, (Mario Caserini 1913) (Pompejin viimeiset päivät), La caduta di Troia (Pastrone 1911) (Troijan kaatuminen) ja Quo Vadis, (Guazzoni 1913) (lat. "Minne menet").


Cabiria, Tempio di Moloch

1912 Huipennus: Italiassa tehtiin satoja ja satoja elokuvia.
1914 Giovanni Pastronen Cabiria (videohaku) on italialaisen mykkäfilmin mestariteos. Pastrone käytti teknisesti edistyksellisiä kuvausmenetelmiä sekä loistavia kuvakulmia. Elokuva on pikkutarkka historiallisten yksityiskohtien osalta. Sen kustannukset nousivat korkeiksi. Ensimmäinen voimamies Maciste esiintyi tässä elokuvassa.

 Cabiria 1914

Maciste - voimamies

Herkulestyyppinen voimamies Maciste (Bartolomeo Pagano).

Voimamieshahmo viehätti italialaisia. Mykkäelokuvan aikoihin tehtiin ainakin 26 voimamieselokuvaa ja 50 vuotta myöhemmin saman verran.


Peplum / Pepla (Sword-and-Sandal / Spada e sandalo / Miekka ja sandaali)

Historiallisia, mytologisia ja raamatullisia eepoksia ja pukudraamoja. Näitä elokuvia tehtiin Hollywoodin mallin mukaan myös 1958 - 1965. Sana peplum tarkoittaa muinaisten roomalaisten toogaa/viittaa.


Divismo - Diivat ja heidän palvontansa

"Divismo - fanatica ammirazione per i divi dello spettacolo (fanatismo di massa).
L’esibizionismo pubblicitario da parte di questi per favorire tale ammirazione."

Italiassa syntyivät - ennen Hollywoodia siis - myös ensimmäiset elokuvatähdet, erityisesti diivanäyttelijät, esim. Lyda Borelli, 1915 ja Francesca Bertini 1915. Diivat olivat sensuelleja, myöhemmin rohkeamman intohimoisia, mutta esiintyivät varsin teennäisissä, piinatuissa ja melodramaattisissa poseerauksissa. Syntyi käsite femme fatale. Elokuvissa käytettiin myös seksuaalista symboliikkaa, esimerkiksi käärme, joka ahmii nöyrän ja alistuvan jäniksen. 


Lyda Borelli in costume da Salome
Diivaelokuvat olivat loistokkaan mutta kyynisen ajan tapa kuvata naisen asemaa ja roolia, uhmaa ja itsenäistymistä. Diivojen myötä elokuvan tekeminen oli siirtynyt studiotiloihin.

Suuria "diivoja" oli ennen kaikkea myös Rudolph Valentino (Rodolfo Alfonso Raffaello Piero Filiberto Guglielmi) (1895 - 1926), aikansa "popikoni" ja ensimmäinen miespuolinen seksisymboli. Valentino oli naisten mieleen, ja hänet tunnetaan "latinorakastajana" (amante latino) (Latin Lover).



Rudolph Valentino

Näistä ja muista aikakauden elokuvista yksityiskohtaisemmin: 

Il Futurismo

Italiassa 1910 -1920 -luvuilla vaikuttanut futuristinen taidesuunta kosketti lyhyesti myös elokuva-alaa. 1916 julkaistiin manifesti, jossa elokuva julistautui itsenäiseksi taidemuodoksi, jonka ei pidä kopioida teatterinäyttämöä. Visuaalisena taidemuotona elokuva liittyy pikemminkin maalaustaiteeseen, sen on irtauduttava todellisuudesta. Elokuvan täytyy olla epämuotoista, impressionistista, dynaamista ja synteettistä. Ihmisen tuskaa voisi esimerkiksi kuvata pelkällä rosoisella vuoristomaisemalla. 

Näistä kokeiluista on säilynyt vain joitakin valokuvia (ks video Bragaglia). Aikalaisten kertomuksien mukaan futuristiset elokuvakokeilut olivat kuitenkin varsin innovatiivisia: filmiä väritettiin käsin, käytettiin kaksoisvalotuksia ja vääristäviä peilejä. Tänään voisi sanoa, että innovaatiot olivat nerokkaita mutta syntyivät liian aikaisin. (lähde Peter E. Bondanella, s. 9) 


Italian elokuvan rappiokausi

1919 Perustettiin ryhmä L'Unione Cinematografica Italiana (UCI) (Cines, Ambrosio-Film, Caesar-Film, Tiber-Film) pelastamaan italialainen elokuvatuotanto amerikkalaisilta kilpailijoilta. Ryhmä teki konkurssin 1927.
1920-luku. Hollywood valtasi elokuva-alan, ja Italian elokuva ajautui rappiolle. Satojen elokuvien sijaan Italiassa tehtiin lopulta enää kymmenisen elokuvaa vuodessa. Elokuvateattereita oli yli 3000, mutta niissä esitettiin pääasiassa tuontielokuvia.

1930 Ensimmäinen äänielokuva La canzone dell'amore (Stefano Pittaluga). Cines-Pittaluga oli käytännössä ainoa aktiivinen toimija elokuva-alalla.
1931 Innovatiivisia dokumentteja, komedioita ja melodraamoja.
1932 Pittaluga kuoli.
1934 Vasta nyt elokuvatuotantoa alettiin tukea julkisin varoin ja keinoin. Perustettiin Direzione Generale per la Cinematografia vahvan Luigi Freddin johdolla.
1934 Elokuva lisättiin Venetsian taidejuhlaan. Venetsian filmifestivaalit saivat alkunsa.
1935 Cines tuhoutui tulipalossa.
1935 Fasistit perustivat elokuvakoulun Centro Sperimentale di Cinematografian (CSC). Maineikas vielä tänäänkin.
1937 Itse Mussolini perusti modernin elokuvastudion Cinecittà ("elokuvakaupunki"). Toiminnassa vieläkin.
1937 Perustettiin lehti Bianco o Nero.  
1940 jälkeen patrioottisia elokuvia, neuvostovastaisia elokuvia, pukudraamoja sekä elokuvia Italian Afrikan-sotaretkistä.

Telefoni bianchi

Italian 1930- ja 1940 -lukujen elokuvatuotantoa on kutsuttu nimellä Telefoni bianchi, valkoisten puhelimien komediat (tai Cinema Decò). Tämän ajan elokuvista oli karsittu älyllisyys, ne matkivat 1930-luvun amerikkalaisia komedioita, Shirley Temple -kiharoineen kaikkineen. 

Nimitys Telefoni bianchi tulee elokuvien yläluokkaisesta ja myös tarkoituksellisen kansainväisestä kuvausmiljööstä tarkoin valittuine teollisesti tuottettuine esineineen. Valkoinen puhelin oli hyvinvoinnin statussymboli. Tavalliset puhelimet olivat mustia. 

Assia Noris in La casa del peccato, 1939

Fasistihallinnon ankarat rajoitukset koskivat myös elokuvaa. Rikoksia tai epämoraalisuutta ei elokuvissa suvaittu. Käytössä oli (itse asiassa Leniniltä lainattu) iskulause: "Il cinema è l'arma più forte!" (elokuva on vahvin ase). Elokuvien arvomaailma myötäili fasistisen hallinnon konservatiivisia arvoja.

Kauden elokuvia on kutsuttu myös nimellä "Unkarilainen komedia". Tapahtumapaikaksi asetettiin nimittäin verhoillusti usein Unkari, tai jopa kuvitteellinen Itäeuroopan maa, jotta voitiin käsitellä arempia aiheita kuten aviorikosta tai avioeroa.

Kaiken kaikkiaan näiden elokuvien esittämä huoleton poroporvarillinen maailmankuva ei kuitenkaan vastannut köyhän Italian todellisuutta, se oli italialaiselle katsojalle vieras ja saavuttamaton.


Tämän kauden elokuvatuotantoa on myöhemmin ankarasti arvosteltu. Elokuvia on pidetty todellisuuspakoisina, elämän ristiriitoja välttelevinä, jopa propagandistisina. Mutta on myös sanottu, että ylellisten puitteiden alla käsiteltiin kuitenkin loppujen lopuksi myös kaikille tuttuja arkipäiväisiä ihmissuhdeongelmia.

Esimerkkejä ajan romanttisista melodraamoista ja komedioista: 

La canzone dell'amore  (The Song of Love, 1930)
T'amero sempre (I Will Love You Always, 1933)
La Signora di tutti (Everybody's Lady, 1934) (video)
Noi vivi (We the Living, 1942).

Myöhemmin, vuonna 1976 Dino Risi ohjasi elokuvan nimeltään Telefoni bianchi.

Telefoni bianchi -kauden jälkeen 1940- ja 1950 -luvuilla Italiassa alkoi kepeyden vastareaktiona neorealististen elokuvien kausi, joka oli kaikin tavoin edellisen kauden vastakohta. Alettiin kuvata tavallista ihmistä hänen oikeassa elinympäristössään. Ihmistä, jolla oli musta puhelin. Tai ei puhelinta ollenkaan.

Cinecittà

1937 perustetussa Cinecittàssa kuvattiin monia amerikkalaisia suurtuotantoja (Ben Hur 1959, Kleopatra 1963). Myöhemminkin, 1980-luvun laman jälkeen, studiolla kuvattiin jälleen menestyselokuvia. 

Cinecittà on nykyään italialaisen elokuvateollisuuden keskus.


 Kuva: Creative Commons


Kuva: Creative Commons

Sisäänkäynti 


Kuva: Creative Commons

Lavasteita


Il neorealismo (1943 - 1952)

Neorealismin kolme suurta nimeä: Rossellini, De Sica ja Visconti.

Toisen maailmansodan jälkeen elokuva Italiassa nousi kukoistukseen. Sodanjälkeinen aika oli Italialle erityisen vaikeaa, mutta toivon kipinä oli näkyvissä. Juuri tämä sai eräät ohjaajat kertomaan lähimenneisyydestä mahdollisimman realistisesti, kaikkien ymmärtämällä kielellä. 

Neorealistinen elokuva on Italiassa 1940- ja 1950-lukujen taitteessa kukoistanut elokuvagenre. Elokuvissa kuvattiin elämää sodan jälkeisessä Italiassa. Se oli teemoiltaan solidaarinen ja antifasistinen.

Neorealismi ei ollut yhtenäinen liike, mutta elokuvia yhdistivät tietyt metodit, asenteet, aihepiirit ja ideologia. Tällaisia ovat muun muassa amatöörinäyttelijöiden ja paikallisten murteiden käyttö sekä jokapäiväisen elämän kuvaaminen. Elokuvat kuvattiin aidoissa miljöissä. Neorealistiset elokuvat ilmensivät perinteisten elokuvakonventioiden kieltämistä.  

"Neorealismi kuvasi yhteiskuntaa ja sen epäkohtia tavallisten ihmisten ja arkitodellisuuden kautta (...). Tämä elämän arjenmakuisuus ja aitous antoi neorealistisille elokuville niiden koskettavuuden ja voiman. Elokuvat nostivat esiin sodan järkyttävät tapahtumat ja yhteiskunnan sosiaaliset ja taloudelliset epäkohdat, jotka fasistit ja myöskin kirkko halusi pitää poissa valkokankailta.

Neorealismin tyylipiirteitä ovat aidossa miljöössä kuvaaminen studioiden ja lavastusten sijasta. Jälki oli dokumentaarisen rosoista sodan jälkeisen varustepulan takia." (Lähde: Todellisuutta etsimässä - Italialaiset elokuvaklassikot)

Neorealismin edeltäjäksi luetaan yleensä Luchino Viscontin ohjaama elokuva Riivaajat (Ossessione) (1943).

Merkittävin neorealisti oli Roberto Rossellini, jonka trilogiaa Rooma – avoin kaupunki, Paisa – vapauden tuli ja Saksa vuonna nolla kutsutaan ”sotatrilogiaksi”. Elokuvan Roma, città aperta ensi-ilta 1945 päättyi vihellyskonserttiin. Myönteisimmätkin kritisoivat, että on sekoitettu historiankirjoitus ja taide.

Muita merkittäviä neorealistisia elokuvia olivat muun muassa Vittorio De Sican Sciuscià – viattomat (1946), Polkupyörävaras (1948) ja Umberto D. – elämän vanki (1952) sekä Luchino Viscontin Maa järisee (1948) ja Bellissima (1951). 

Seuraavan kymmenen vuoden aikana tehtiin noin 90 neorealistista elokuvaa (vain hieman yli 10 % Italiassa vuosina 1945–1953 tehdyistä elokuvista). 
 
Vaikka monia neorealistisia elokuvia nykyään pidetään mestariteoksina ja arvostettuina kulttielokuvina, tyyli ei Italiassa ollut missään vaiheessa erityisen suosittu. Monet väittivät, että neorealismi ei ole muuta kuin yritys tehdä elokuvia halvalla hinnalla. Kaupallisina menestyksiä olivat vain muutamat elokuvat, kuten Rooma – avoin kaupunki (1945–1946 katsotuin elokuva), Paisa – vapauden tuli, Polkupyörävaras, Pietro Germin Lain nimessä ja Giuseppe De Santisin Katkeraa riisiä. De Sican Umberto D. – elämän vanki menestyi elokuvateattereissa todella huonosti ja vaikutti osaltaan koko liikkeen katoamiseen.

Fellinin neorealistinen elokuva La Strada (1954) sirkusmiljöineen enteilee jo siirtymistä kohti commedia all'italianaa.




Il neorealismo rosa

Neorealistinen kausi kesti kymmenkunta vuotta. Olot paranevat, ja 50-luvun puolivälissä neorealismi hiipuu. Italian elokuva alkaa muuttua kevyempään suuntaan. Alkaa kehittyä alagenre, neorealismo rosa, vaaleanpunainen neorealismi. Se on viihteellisempää, komediallisempaa, itse asiassa commedia all'italianan edeltäjä. 

Neorealismo rosan myötä eräistä näyttelijöistä tuli palvottuja julkkisikoneita ja seksisymboleita. Meillä tunnetuimpia ovat Gina Lollobrigida, Sophia Loren ja Claudia Cardinale. 

Neorealismin lähestymistapa oli ulkoinen realismi, nyt ote on psykologisempi, kääntynyt enemmän ihmisen mielen ja tunteiden sekä moraalin kuvaamiseen. Kauden romanttista komediasuuntausta edustaa mm. Luigi Comencinin ohjaama Pane, amore e gelosia (1954) (en Wikip), näyttelijöinä Vittorio de Sica ja Gina Lollobrigida.



La commedia all'italiana

Elettiin taloudellista nousukautta, kasvun, hyvinvoinnin, optimismin, toivon, rikastumisen, työnteon, voiton tekemisen aikaa. Ajettiin polkupyörillä, Vespoilla ja sittemmin autoilla. Haluttiin yltäkylläisyyttä. Seurasi aikakausi, jolloin tehtiin pääasiallisesti keskiluokkaiseen miljööseen sijoittuvia komedioita.

Suunnan La commedia all'italiana (komedia italialaiseen tapaan) katsotaan alkaneen vuonna 1958 Mario Monicellin elokuvalla I soliti ignoti. Nimensä suunta sai Pietro Germin elokuvan Divorzio all'italiana nimestä (1961) (avioero italialaiseen tapaan).

Vaikka la commedia all'italianan lähtökohta oli humoristinen, se itse asiassa puhui hyvinkin vakavasti tärkeistä yhteiskunnallisista asioista. 


Kuva: pubblico dominio
M. Mastroianni in Divorzio all'italiana 
nello scenario del porto di Ognina a Catania

Tunnetuimpia tämän kauden näyttelijöitä ovat mm. Monica Vitti, Marcello Mastroianni ja Claudia Cardinale.

Ohjaajia: 
Dino Risi - kulttielokuva Il sorpasso, Una vita difficile, Profumo di donna. 
Mario Monicelli - La grande guerra, Amici miei.  
Ettore Scola, Luigi Comencini, Steno, Antonio Pietrangeli, Nanni Loy ja Lina Wertmüller.


Totò

Commedia all'italianan aikana syntyi myös Totò-ilmiö. Noin 100 elokuvassa esiintynyt napolilainen näyttelijä Totò (Antonio de Curtis) sai lisänimen il principe della risata (naurun prinssi). Häntä on verrattu Buster Keatoniin ja Charlie Chapliniin.

Totòn tunnistettavat ja erikoiset ilmeet ja eleet tekivät hänestä yhden Italian rakastetuimmista hahmoista. (videohaku)

Totò teki yhteistyötä 42 huomattavan ohjaajan kanssa sekä näyttelijöiden kanssa (mm. Mario Monicelli, Pier Paolo Pasolini, Vittorio de Sica; Sophia Loren, Claudia Cardinale, Marcello Mastroianni).


Screenshot del film Guardie e Ladri di Mario Monicelli. 
In scena Totò (a sinistra) e Aldo Fabrizi (a destra)
Kuva: public domain



Kuuluisien ohjaajien elokuvien aika

 50-luvun lopulla huomiota herättivät myös kolme ohjaajaa, joita ei voinut lokeroida mihinkään genreen: Federico Fellini, Michelangelo Antonioni ja Pier Paolo Pasolini. Kuuluisin ja tärkein oli Fellini, joka sai viisi Oscaria. Fellini hylkäsi perinteisen kertovan elokuvan ja omaksui sirkusmaisen ja kuvitteellisen lähestymistavan, joka on katsojalle hyvin vaativa.


Western all'italiana (Spaghetti Western / Italo-Western)

Italian aivan ensimmäiseksi "Spaghetti Westerniksi" on joskus nimetty Giacomo Puccinin ooppera La fanciulla del West vuodelta 1910. Ensimmäinen lännenelokuva oli La Vampira Indiana (1913), jonka ohjasi Sergio Leonen isä Vincenzo Leone.

Mutta varsinainen mestari on tietysti Sergio Leone.

1960-luvun puolivälissä alkoi länkkäreiden italialainen alalaji Sergio Leonen ainutlaatuisen tyylin myötä. Useimmissa elokuvissa oli monikielinen näyttelijäkunta, ja elokuvat ovat siksi jälkiäänitettyjä. Niillä ei siis ole varsinaista alkuperäistä kieltä. Elokuvat tehtiin usein pienellä budjetilla. Elokuvien musiikki: Ennio Morricone.

Spaghetti-länkkäreille ominaista on synkkä, kyyninen, sarkastinen, ovela ja väkivaltainen mutta oikeudenmukainen antisankari, joka usein käyttää yllättäviä temppuja vihollisen voittamiseen. Raha on aina keskeisessä osassa.

Sergio Leone käytti usein megalähikuvia. Lähikuva Clint Eastwoodin parransänkisistä kasvoista on hieno vastakohta Leonen avaralle maisemakuvaukselle.

Il giallo all'italiana / Spaghetti thriller

Italian sana "giallo" (keltainen) viittaa alunperin halpoihin keltakantisiin jännityspokkareihin. Ohjaajia: Dario Argento, Mario Brava, Riccardo Freda, Lucio Fulci.


Nykyaika


Lähettänyt klo
Tunnisteet:

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Tilaa: Lähetä kommentteja (Atom)